hakemus

SINUSTAKO SEURAAVA MISS HELSINKI?

 Sinustako seuraava Miss Helsinki?

Kevät tarkoittaa myös kovaa vauhtia lähestyvää Miss Helsinki hakua. Tuntuu oikeasti kuin kruunu olisi laskettu omaan päähäni ihan äskettäin, fiilistelen edelleen kruunausvideota päivittäin niin kuin olen rutiinin omaisesti tehnyt tässä nelisen kuukautta. Hullua! Ja hullua se olikin! Ajattelin koota blogipostaukseen omia rehellisiä ajatuksiani koko prosessista. Miten ujosta hymyään peittelevästä Espoolaistytöstä tuli Helsingin Casinon parrasvaloissa huomion keskipisteenä olosta nauttiva missi?

Oli maaliskuu 2018 ja istuin ystäväni Mailiksen kanssa Bar Cón tapasbaarissa viinilasin äärellä. Hän kilpaili itsekin aikoinaan kilpailussa, joten hän jos joku osasi auttaa ystävää hädässä. Muutaman viinilasin jälkeen paljastin epäluuloisena aikeeni ja ystävän tapaan hän rohkaisi: ”Totta kai haet!” Niin, helpompi sanottu kuin tehty. Olisinko tarpeeksi hyvä? Eihän minulla ollut juuri lainkaan esiintymiskokemusta! Kameran edessä olin viihtynyt kuitenkin enemmän ja vähemmän noin viisi vuotta tfcd-kuvausten kautta, tiesin että se on oma juttuni. 

Kotiin päästyäni kävin valokuvia läpi. ”Ei luoja okei ei ainakaan tuota kuvaa sukujuhlista! Okei mites tämä, lomakuva Mauritiukselta, onkohan tämä ok? Pitääköhän kasvokuvassa näkyä hampaat, voi ei oikomishoito täytyy kyllä aloittaa pikimmiten!”, hikoilin läppärini äärellä varmasti tunti kausia. Myöhemmin ajateltuna olin oikeasti vähän turhankin neuroottinen ja aika hassu. Pakko sanoa, että oman itseni pahin kriitikko olen varmasti minä itse ja moni pystyy varmasti samaistumaan samaan. Nyt ymmärrän, miten turhaa kaikki vouhkaaminen oli. Lähetä itsestäsi hyvässä valossa napatut tuoreet kasvo- ja kokovartalokuvat. Jos jotain haluan sanoa uusille hakijoille, niin sen, että olet uniikki. Luota siihen. Se on suurin kantava voimasi.

Casting-kutsun saaminen tuntui super hyvältä, se oli ensimmäinen onnistumisen tunne itselleni. ”Tämä on hyvä idea”, toistelin itselleni. Muistan, kuinka valikoin vaatteita tilaisuuteen ikuisuuden ja tepastelinkin itsevarmana paikalle vaaleansinisessä kesämekossa. Heti ovella muistin kuitenkin, että casting käydään alusvaatteissa, mitkä odottelivatkin jo kilpailijoita määränpäässä. Ei muuta kuin vaatteet pois! Pitäydyn edelleen kannassani, olinpa hassu. Sähköpostissa neuvottiin miettimään muutaman minuutin mittainen esittely itsestä, mikä esitettäisiin kymmenpäiselle tuomaristolle. Luulin saaneeni ammattikorkeakoulun auditoriossa pidettävistä esitelmistä hyvän pohjan tämmöiselle, mutta herranjumala kuinka väärässä olinkaan. Jännitti kauheasti, halusin niin kovasti päästä jatkoon. Kannattaa kuitenkin muistaa, että kaikki tuomarin penkillä istuvista ihmisistä tietävät miltä sinusta tuntuu ja haluavat sinun onnistuvan. Muistan edelleen Janna-Juulian lempeästi hymyilevät nyökyttelevät kasvot. Ihmisiä me kaikki kuitenkin vain olemme.

En olisi vielä tuolloin uskonut, miten unohtumaton ja voimaannuttava kokemus minulla oli edessäni. Sain kiertueelta järjettömän paljon esiintymiskokemusta, tietoa ja ennen kaikkea itsevarmuutta. Muistan Rosannan sanat ensimmäisissä kuvauksissa: ”Vaikka teidät meikkaisi 5-vuotias ja pukisi jätesäkkiin, niin teidän tulee rokata kameran edessä!” Tämä kannattaa muistaa, sillä joka sana on totta. Kuvauslookit eivät todennäköisesti tule olemaan sellaisia, miten itse olet tottunut laittamaan itsesi arkimeikin tiimellyksessä. Tässäkin piilee juju, sillä kisassa haetaan muuntautumiskykyistä persoonaa ja heittäytyjää. Jos loikkaat mukaan avoimin mielin, saat siitä takuu varmasti eniten irti. – Parhaassa tapauksessa se antaa sinulle valtavan määrän uusia verkostoja ja mahdollisuuden rakentaa vapaasti juuri semmoisen polun itsellesi, mistä olet aina haaveillut. 

Kilpailun edetessä nälkä todellakin kasvoi syödessä niin sanotusti. Vilkuilin tutkivasti muita osallistujia ja pikkuhiljaa jännityksen laannuttua joukosta uskalsi ystävystyä samanhenkisiin tyttöihin. Parasta kilpailussa oli ehdottomasti ne muutamat tyypit, joista sain elinikäisen ystävän. Siitä olen hirmu kiitollinen ja onnellinen! Porukasta tuli tietyllä tapaa kuin toinen perhe, näimmehän toisiamme monta kertaa viikossa. Edustimme milloin missäkin, teimme kuvauksia, näytöksiä, treenasimme, istuimme koulutuksissa kynät sauhuten, opettelimme jatkuvasti uutta ja iminkin tietoa itseeni kuin rutikuiva pesusieni.

Kuulostaa aika kiireiseltä, eikö? Sitä se olikin. Elin ihan omanlaisessa kuplassa sen kolmen kuukauden ajan, mitä kiertue kesti. Huh, olisinpa ollut yhtä motivoitunut esimerkiksi koulunkäynnin suhteen aikoinaan! Annoin kiertueelle kaikkeni. Tähän rulettiin piti jotenkin yrittää mahduttaa oma päivätyö, mikä oli ja on edelleen Change -alusvaatekaupan myyjä. Anelin kirjaimellisesti armoa, kun pyysin työkavereilta vuorojen vaihteluita ja ymmärrystä, joulukuussa voiton jälkeen juoksin välittömästi myymälään kakku ja suklaarasia kainalossa! Työporukalleni annan maailman suurimman lentosuukon, he osaltaan mahdollistivat myös unelmani saavuttamisen. Kannattaa hakemusta kirjoittaessa miettiä mielessään, että antaako oma tämänhetkinen työtilanne joustoa parin kuukauden ajan. Sivusta katsoneena se oli monelle tytölle se suurin stressin aihe.

Jos haluat kokea jotain ”once in a lifetime” tyyppistä, niin suosittelen kilpailuun osallistumista lämpimästi. Vaikka kiertue oli valehtelematta rankka, niin muistelen sitä lämmöllä. – Jopa niitä sekunteja, kun luulin tuupertuvani cooper-testin viimeisillä sekunneilla… Puhumattakaan Tough Viking -kilpailusta. Olen ollut aina sitä mieltä, että jos jotakin kovasti haluaa niin sen eteen tekee valtavasti töitä. Itse annoin fyysisen, henkisen ja taloudellisen panostukseni tälle projektille ja palkinto kimmelsi päässäni finaalipäivänä. Toivon, että muutkin uskaltaisivat heittäytyä unelmiensa vietäviksi ja kokeilla uusia juttuja. – Sieltä kotoa kun ei valitettavasti kukaan ole tullut ketään yleensä hakemaan. Olet suurenmoinen omana itsenäsi. Ja kyllä, sinä uskallat ja voit!

Rakkaudella,

Nina


Kuva: Juho Tirkkonen

Kuva: Juho Tirkkonen